Kolme toivomusta

Olipa kerran, ja siitä on jo kauan, köyhä metsuri, joka asui vaimonsa kanssa pienessä mökissä suuren metsän laidalla. Joka aamu, heti kun aurinko paistoi puiden latvojen yli, hän nosti kirveen olalleen ja lähti kaatamaan puita. Vaimo täytti hänen eväskontinsa leivällä ja juustolla, ripusti pienoluen pullon hänen vyölleen ja vilkutti hänelle ovelta. He eivät olleet rikkaita, mutta heillä oli katto pään päällä, tuli takassa ja toinen toisensa, ja niin oli ollut jo monta, monta vuotta.

Tänä aamuna metsuri kulki syvälle metsään, kauemmas kuin tavallisesti, kunnes hän tuli aukealle, missä jättimäinen vanha tammi seisoi yksin keskellä sammalta. Runko oli niin leveä, etteivät kolme miestä olisi saaneet sitä syliinsä, ja oksat ojentuivat kuin kädet kohti taivasta. 'Tämä tammi,' hän mietti taputtaen kaarnaa, 'antaa minulle lankun toisensa jälkeen, laudan toisensa jälkeen. Se riittää koko talveksi, ja ehkä ensi talveksikin.' Hän sylki käsiinsä, nosti kirveen pään päälle ja teki vauhtia ensimmäistä iskua varten.

Mutta juuri kun kirves viuhui ilman halki alas, hän kuuli äänen, lempeän ja rukoilevan, joka kaikui runkojen välissä. 'Ole kiltti, ole kiltti, laske kirveesi alas.' Metsuri pysähtyi kesken iskun. Kirveenterä värisi hiuksenhienosti kaarnaa vailla. Ja siellä, hänen edessään, juurten ja keltaisten tammenterhojen välissä, seisoi pieni olento, jollaista hän ei ollut koskaan nähnyt. Se oli tuskin hänen polveaan korkeampi, pukeutunut vihreään lehdistä tehtyyn pukuun, ja sillä oli siivet ohuet kuin hämähäkinverkko. 'Se on keiju,' hän kuiskasi itsekseen, ja oli pudottaa kirveen sammaleeseen.

'Tämä tammi on minun kotini,' sanoi keiju suurin silmin. 'Ja kaikki sisareni ja veljeni asuvat siinä kanssani. Säästä puu, ole kiltti, niin et joudu sitä katumaan.' Metsuri avasi suunsa, mutta yhtään ääntä ei tullut. Hän tuijotti ja räpytti silmiään ja tuijotti taas. Lopulta hän löysi kielensä, laski kirveen alas ja sanoi vähän vapisevalla äänellä: 'No, teen niin kuin toivot. Tällaista vanhaa kaunista tammea en haluaisi omalletunnolleni.' Keiju hymyili niin että koko aukea näytti kirkastuvan, ja hän kohottautui varpailleen voidakseen katsoa metsuria suoraan silmiin.

'Olet tehnyt itsellesi suuremman palveluksen kuin aavistatkaan,' sanoi keiju. 'Kiitollisuuteni osoitukseksi annan sinulle kolme seuraavaa toivomustasi, olivatpa ne mitä tahansa. Mieti tarkkaan, ole viisas ja valitse huolella.' Ja sen sanottuaan hän heilautti kättään kuin sammuttaen kynttilän ja katosi oksien väliin. Metsuri jäi tuijottamaan. Sammal oli tyhjä, aukea oli hiljainen, ja vain tavallinen metsänhumina kuului. Hän otti eväskontin, ripusti pullon vyölleen ja lähti kävelemään kotiin päin. Kolme toivomusta! Hän tuskin saattoi uskoa sitä. Mitä hänen pitäisi toivoa? Talo kullasta? Lehmälauma? Kuuden mustan hevosen vetämä vaunu?