Peukaloliisa

Olipa kerran nainen, joka kovasti toivoi pientä lasta, mutta ei tiennyt, mistä sellaisen saisi. Lopulta hän meni vanhan tietäjän luo ja sanoi: 'Toivon koko sydämestäni pientä lasta. Voitko sanoa minulle, mistä sellaisen löydän?' 'Se järjestyy helposti,' vastasi tietäjä. 'Tässä on sinulle erikoinen ohranjyvä, ei sellainen, jota kanat nokkivat pellolla. Istuta se kukkaruukkuun, niin näet, mitä tapahtuu.' Nainen kiitti ja antoi hänelle kaksitoista hopearahaa. Sitten hän meni kotiin ja istutti jyvän.

Heti puhkesi ruukusta suuri ja kaunis kukka, joka muistutti tulppaania, mutta sen terälehdet olivat tiukasti suljetut kuin se olisi vielä nuppu. 'Miten kaunis kukka,' nainen sanoi ja suuteli sen punaisia ja kullanvärisiä lehtiä. Samalla hetkellä kukka avautui pehmeällä huokauksella. Ja kukan sisällä, vihreillä samettiheteillä, istui pikkuruinen tyttö. Hän ei ollut edes puolet peukalon mittainen, ja siksi häntä kutsuttiin Peukaloliisaksi. Kiillotetusta saksanpähkinänkuoresta tuli hänen kehtonsa. Hänen vuoteensa pedattiin sinisistä orvokinlehdistä, ja peittona oli ruusunlehti. Peukaloliisa osasi laulaa niin pehmeästi ja kauniisti, ettei kukaan ollut koskaan kuullut sellaista.

Eräänä yönä, kun Peukaloliisa nukkui suloisessa pikku vuoteessaan, ikkunan rikkinäisestä ruudusta hiipi sisään suuri, ruma, märkä rupikonna. Se hyppäsi suoraan pöydälle, jossa Peukaloliisa nukkui ruusunlehtipeitteensä alla. 'Voi miten suloinen pikku vaimo hänestä tulisi pojalleni,' rupikonna sanoi, nosti valkoisesta saksanpähkinänkuoresta tehdyn kehdon Peukaloliisoineen ja hyppäsi ulos ikkunasta puutarhaan. Puutarhan soistuneella reunalla leveän puron varrella rupikonna asui poikansa kanssa. Tämä oli vielä äitiään rumempi, ja nähdessään kauniin pikku tytön hienossa vuoteessaan hän osasi vain sanoa: 'Kvak, kvak, kvak.'

'Älä puhu niin kovaa, muuten hän herää,' sanoi rupikonna. 'Hän on kevyt kuin joutsenen untuva. Asetamme hänet yhdelle lummelehdelle keskelle puroa. Hän on niin pieni ja kevyt, että lehdestä tulee hänelle pieni saari, eikä hän pääse pakoon. Ja sillä aikaa kun hän on tuolla, valmistelemme häähuoneen lieteen alle.' Kaukana purossa kasvoi lumpeita, joilla oli leveät vihreät lehdet. Suurin niistä kellui hyvän matkan päässä muista, ja sinne vanha rupikonna ui valkoisesta saksanpähkinänkuoresta tehdyn kehdon kanssa, jossa pikku Peukaloliisa yhä nukkui. Varhain aamulla hän heräsi ja alkoi itkeä katkerasti, sillä joka puolella oli vain vettä, eikä rantaan päässyt mitenkään.

Pienet kalat, jotka uivat lehden alla, olivat nähneet rupikonnan ja kuulleet, mitä se puhui. Ne kohottivat päänsä pinnan yli katsoakseen pientä tyttöä, ja kun ne näkivät, miten kaunis hän oli, ne murehtivat ajatusta, että hänen täytyisi asua ruman rupikonnan luona. 'Ei, niin ei saa käydä,' ne sanoivat. Niin ne kerääntyivät vihreän varren ympärille, joka piti lehteä paikoillaan, ja jyrsivät sen pienillä hampaillaan poikki tyvestä. Lehti lähti hiljaa virran mukana ja vei Peukaloliisan kauas rupikonnan ulottuvilta. Hän purjehti monen pienen kaupungin ohi, ja pensaiden linnut lauloivat hänen liukuessaan: 'Voi miten suloinen pieni olento.'