Ruma ankanpoikanen

Maaseudulla oli niin ihana kesä. Vilja seisoi kullankeltaisena pelloilla, kaura oli vihreää, ja heinät lepäsivät korkeina kasoina niityillä. Haikara käveli pitkillä punaisilla jaloillaan ja puhui egyptiä, sillä sen kielen hän oli oppinut äidiltään. Peltojen ja niittyjen ympärillä kasvoi suuria metsiä, ja metsien sisällä oli syviä lampia. Maaseudulla oli todella ihana kuljeskella. Aurinkoisessa rinteessä oli vanha maatila syvän joen rannalla, ja talosta vesirajaan asti kasvoi suuria takiaisia, niin korkeita, että pieni lapsi olisi voinut seisoa pystyssä niiden alla. Siellä, villeimmässä nurkassa, istui ankkaemo pesällään odottaen poikastensa kuoriutumista.

Se kesti pitkään. Lopulta yksi muna toisensa jälkeen halkesi, ja pienet keltaiset päät kurkistivat ulos. 'Piip, piip,' ne sanoivat. 'Kvaak, kvaak,' vastasi ankkaemo, ja sitten ne katselivat maailmaa, joka oli nyt paljon suurempi kuin se oli ollut munankuoren sisällä. Mutta yksi suuri muna jäi jäljelle. Se ei vain halunnut haljeta. Vanha ankka tuli kylään ja katsoi sitä. 'Tuo on kalkkunan muna,' hän sanoi varmasti. 'Jätä se ja opeta toisille uimista.' Mutta ankkaemo pudisti päätään. 'Olen istunut jo niin kauan, että muutama päivä lisää ei merkitse mitään,' hän sanoi ja asettui taas hyvin suuren munan päälle.

Lopulta suuri muna halkesi. Poikanen ryömi ulos. 'Piip, piip,' hän sanoi. Hän oli iso ja harmaa, aivan erilainen kuin toiset pienet keltaiset. Ankkaemo katsoi häntä pitkään. 'Hän ei näytä kalkkunalta,' hän ajatteli. 'Saadaan nähdä, mitä hän osaa, kun menemme vedelle.' Ja seuraavana päivänä, kun aurinko paistoi vihreiden takiaisten yli, hän vei koko poikuelaumansa joelle. Loiskis veteen ankkaemo hyppäsi. 'Kvaak, kvaak,' hän huusi, ja yksi toisensa jälkeen kaikki poikaset hyppäsivät perässä. Vesi sulkeutui heidän päidensä yli, mutta he nousivat heti taas pintaan ja uivat niin sievästi, pienet jalat melomassa veden alla. Ja katso! Ruma iso harmaa poikanen ui yhtä hyvin kuin muutkin.

Ankkaemo vei heidät kaikki pihalle. 'Kuunnelkaa nyt,' hän sanoi poikasilleen. 'Kumartakaa kauniisti vanhalle ankalle, jolla on punainen rätti jalassa, hän on hienoin täällä. Ja pysykää lähellä minua, ettei kukaan astu päällenne.' Pienet tottelivat, mutta tuskin he olivat tervehtineet, kun yksi toisista ankoista tuijotti suurta harmaata. 'Katsokaa, mikä olento sieltä tulee,' hän pärski. 'Tuota emme halua tänne,' ja hän lensi esiin ja nokkasi häntä kaulaan. 'Antakaa hänen olla rauhassa,' sanoi ankkaemo. 'Hän ei tee mitään pahaa.' 'Mutta hän on niin iso ja niin ruma,' vastasi tuima ankka, 'ja siksi hänen pitää lähteä.' Pieni parka. Hän oli juuri tullut maailmaan, eikä häntä jo nyt halunnut kukaan.