Urashima Taro, kalastajapoika

Kauan, kauan sitten Japanin rannikolla pienessä kalastajakylässä nimeltä Mizu-no-ye eli nuori kalastaja nimeltä Urashima Taro. Hänen isänsä oli ollut kalastaja ennen häntä, ja Urashima oli perinyt isänsä taidon ja vielä lähes kaksin verroin lisää. Kukaan koko seudulla ei saanut yhtenä päivänä yhtä monta bonitoa ja taita kuin hän. Mutta hän ei ollut kuuluisin taidostaan. Hän oli kuuluisin ystävällisestä sydämestään. Koko elämänsä aikana hän ei ollut vahingoittanut mitään elävää, ei suurta eikä pientä, ja pienenä toiset lapset olivat usein nauraneet hänelle, koska hän ei koskaan suostunut kiusaamaan eläimiä heidän kanssaan.

Eräänä pehmeänä kesäiltana Urashima oli matkalla kotiin pitkän merellä vietetyn päivän jälkeen. Silloin hän huomasi joukon lapsia rannalla. He huusivat ja tönivät toisiaan ja näyttivät hyvin kiihtyneiltä. Lähemmäs tultuaan hän näki miksi: he kiusasivat kilpikonnaa. Yksi poika veti sitä toiseen suuntaan, toinen toiseen, kolmas löi sen kilpeä kepillä ja neljäs takoi sitä kivellä. Urashiman sydämeen koski. 'Kuulkaa, pojat,' hän sanoi rauhallisesti, 'kohtelette tuota raukkaa niin pahoin, että se kuolee pian.' Mutta lapset eivät välittäneet. 'Se on meidän,' sanoi vanhin. 'Me pyydystimme sen itse.'

Urashima mietti hetken. Sitten hän hymyili pojille ja otti vyöltään muutaman kuparirahan. 'Olette varmasti kilttejä poikia,' hän sanoi. 'Ettekö myisi kilpikonnaa minulle? Näillä rahoilla saatte ostaa kaikenlaista hauskaa, paljon hauskempaa kuin vanha kilpikonna.' Pojat katsoivat rahoja, ja heidän kasvonsa pehmenivät. He eivät olleet pahoja, vain vallattomia, ja Urashiman ystävällinen ääni voitti heidät kokonaan. 'Hyvä on, Ojisan,' sanoi johtaja ja ojensi kilpikonnan. Urashima antoi heille rahat ja otti eläimen varovasti syliinsä. Pojat juoksivat pois iloisesti huutaen, ja ranta hiljeni jälleen, niin hiljaiseksi että hän kuuli aaltojen kuiskeen.

Hitaasti Urashima silitti kilpikonnan kilpeä ja puhui sille rauhoittavasti. 'Pieni raukka,' hän sanoi. 'Sanotaan, että kurki elää tuhat vuotta, mutta kilpikonna kymmenen tuhatta. Sinulla on pisin elämä kaikista olennoista, ja pojat olivat vähällä riistää sen sinulta. Nyt vien sinut takaisin sinne, missä on paikkasi. Pidä huoli itsestäsi, ensi kerralla ei ehkä kukaan tule paikalle.' Hän kantoi kilpikonnan rannan kostealle kalliolle ja antoi sen liukua veteen. Se kääntyi vielä kerran ja katsoi häntä viisain, ystävällisin silmin. Sitten se katosi äänettömästi siniseen syvyyteen. Urashima käänsi kotia kohti illan halki väsyneenä mutta tyytyväisenä, aavistamatta mitä kilpikonna vielä antaisi hänelle takaisin.