Valkoinen käärme

Kauan sitten eli kuningas, jonka viisaus oli kuulu kaikkialla maassa. Mikään ei pysynyt häneltä piilossa, ja näytti siltä kuin tuuli itse kuiskisi salaisuuksia hänen korvaansa. Mutta kuninkaalla oli kummallinen tapa. Joka ilta, kun ateria oli ohi ja pöytä korjattu, uskollinen palvelija toi sisään yhden viimeisen, kannella peitetyn vadin. Kukaan ei tiennyt, mitä kannen alla oli, sillä kuningas ei koskaan maistanut ruokaa ennen kuin oli aivan yksin salissa.

Eräänä iltana palvelija tuli niin uteliaaksi, ettei hän enää voinut hillitä itseään. Hän kantoi vadin omaan huoneeseensa, lukitsi oven huolellisesti ja nosti varovasti kannen. Siellä makasi pitkä, valkoinen käärme, kiiltävä kuin kuutamo veden pinnalla. Hän ei voinut vastustaa kiusausta, vaan leikkasi pienen palan ja pisti sen suuhunsa. Samalla hetkellä hän kuuli sirkutusta ja viserrystä ikkunan takaa, ja kun hän kuunteli, hän ymmärsi joka sanan. Varpuset kertoivat toisilleen kaikesta, mitä olivat nähneet metsässä ja niityllä. Valkoisen käärmeen liha oli antanut hänelle eläinten kielen.

Mutta juuri sinä päivänä kuningatar kadotti kauneimman sormuksensa, ja epäilys lankesi nuoreen palvelijaan, joka sai liikkua kaikkialla linnassa. Kuningas käski hakea hänet ankarin silmin. 'Ellet huomiseen mennessä osoita varasta, sinut katsotaan itse syylliseksi ja teloitetaan.' Palvelija vakuutti yhä uudelleen olevansa syytön, mutta kuningas ei kuunnellut. Raskain askelin nuori mies poistui salista eikä tiennyt minne mennä.

Hädissään hän meni linnan pihalle miettimään. Pienen puron varrella istui muutamia ankkoja sukimassa höyheniään rauhassa. Ne juttelivat hiljaisin äänin, ja palvelija pysähtyi kuuntelemaan. Ne kertoivat kaikista hyvistä paikoista, joista olivat aamulla etsineet ruokaa. Silloin yksi huokasi: 'Jokin painaa vatsassani niin raskaasti. Söin aamulla niin nopeasti, että nielaisin sormuksen, joka makasi kuningattaren ikkunan alla.' Palvelija tarttui ankkaa heti varovasti niskasta ja kantoi sen kokille. 'Tässä on hieno ankka. Olkaa hyvä ja teurastakaa se.' Ja kun kokki avasi sen, kuningattaren sormus välkkyi sisältä.

Palvelijan syyttömyys oli nyt todistettu, ja kuningas tahtoi hyvittää häntä. 'Pyydä mitä haluat', hän sanoi, 'minä annan sinulle hoviin parhaan paikan.' Mutta nuori mies ei halunnut kultaa eikä arvonimeä. 'Anna minulle vain hevonen ja hieman matkarahaa', hän sanoi. 'Tahdon nähdä maailmaa.' Kuningas nyökkäsi, ja seuraavana aamuna palvelija ratsasti ulos linnanportista aurinko silmillään. Hän ei tiennyt minne tie veisi, mutta hänen sydämensä oli kevyt ensimmäistä kertaa pitkään aikaan.