Talvikuninkaan neuvosto

Syvällä metsässä, missä kuuset kasvoivat tiheinä ja sammal levisi pehmeinä renkaina, oli aukio, jota eläimet kutsuivat Neuvostopaikaksi. Joka syksy, kun lehdet alkoivat keltua ja tuuli toi mukanaan kylmän maan tuoksun, kaikki eläimet kokoontuivat sinne. He tulivat valitsemaan, kuka pitäisi vahtia koko talven, kun toiset nukkuivat. Tapa oli vanha, vanhempi kuin vanhimmat männyt, eikä kukaan oikein tiennyt, kuka sen oli keksinyt. Mutta joka vuosi, kun ensimmäinen huurre laskeutui lehdille, eläimet vaelsivat hiljaa metsän halki kohti aukiota.

Tänä syksynä ilma oli erityisen tyyni. Lehdet putosivat kahisematta, ja taivas oli saanut sen syvänsinisen sävyn, joka tulee vain juuri ennen talvea. Yksi toisensa jälkeen eläimet astuivat esiin metsästä. Kettu kuohkeine häntineen. Mäyrä raskain askelin. Oravat pienenä joukkona, kuiskaillen toisilleen. Ja korkealla oksalla istui vanha pöllö, jonka nimi oli Talvikuningas, vaikka hän todellisuudessa oli naaras. Hän johti neuvostoa ja oli tehnyt sen viisikymmentä syksyä.

Kun kaikki olivat kokoontuneet, pöllö levitti siipensä ja sanoi rauhallisella äänellä: 'Talvi on tulossa. Pian sataa ensilumi, ja silloin useimmat meistä sulkevat silmänsä kevääseen asti. Mutta jonkun on valvottava. Jonkun on kuunneltava ääniä, jotka eivät kuulu metsään. Kuka haluaa olla vahti tänä vuonna?' Hetken kaikki olivat hiljaa. Sitten hirvi astui esiin. Hän oli suuri ja ylpeä, ja hänen sarvensa hohtivat kuin kruunu iltavalossa. 'Minä haluan', hän sanoi, ja hänen äänensä kaikui kuin kello.

'Minulla on metsän tarkimmat silmät', hirvi sanoi. 'Näen jäniksen hyppäävän kummun yli laakson toisella puolen. Näen ketun hiipivän lumessa ennen kuin hän itsekään huomaa sitä. Kukaan ei valvo paremmin kuin minä.' Hän kopautti kevyesti kaviolla, ja huurre rapisi sen alla. Eläimet katsoivat häntä ja nyökkäsivät. Oli totta, että hirven silmät olivat terävät, ja hänen ylpeytensä tuntui melkein lämpönä kylmässä ilmassa. Pöllö katseli alas oksaltaan mutta ei sanonut mitään.

Silloin kuului siipien havinaa, ja korppi laskeutui kivelle keskelle aukiota. Hänen sulkansa olivat mustat kuin kaivo, mutta silmät kimaltelivat. 'Minäkin haluan olla vahti', hän sanoi. 'Minulla on metsän paras muisti. Muistan jokaisen kiven, jokaisen polun, jokaisen äänen joka tänne kuuluu. Jos jokin on vialla, tiedän sen heti, sillä tiedän miten asioiden tulee olla.' Hän kumarsi kevyesti kuin vanha herrasmies. Eläimet mutisivat. Korpin muisti oli kuuluisa; hän tiesi etelään muuttaneiden lintujen nimet kahdenkymmenen talven takaa.